Timo Ekman Keskustelut jatkuvat osoitteissa https://www.facebook.com/Novellisti ja https://twitter.com/EkmanTJ. Molemmat profiilit ovat avoimia kelle tahansa luettavaksi ja kommentoitavaksi.

Kirja-arvio: Lasse Lehtinen, Hiihtävä hautaustoimisto (Paasilinna, 2013)

Suomalaista huumorikirjallisuutta arvostellaan pääsääntöisesti melko laiskasti. Termit veijariromaani, satiiri ja muutamat muut sanan, parin kuvaukset tuottavat muutaman kappaleen kuvauksen lehden kulttuurisivuille jos sitäkään. 

Kun kyseessä on vakavailmeinen suomalainen teos, Tuntematon sotilas, Pohjantähti-trilogia jne., voidaan paukauttaa teoksesta vaikka kuinka syvällinen useamman liuskan essee Parnassoon tai muihin kulttuurijulkaisuihin ja sanomalehdissäkin revitellään palstoja pituuden puolelta uusiksi. Huumorikirjallisuus ikään kuin ei ole analyysin arvoista. 

Taustalla voi olla toki vanha iskostunut ajattelu siitä, että vitsejä ei parane selittää, sillä ne eivät selittämällä parane. Kaiken uhallakin tätäkin puolta voisivat kulttuuritoimittajat edes joskus yrittää. 

Lasse Lehtisen uusimmassa tuotoksessa Hiihtävä hautaustoimisto näkyy hänen omaperäinen, älykäs huumorinsa, jossa on sen verta paljon kansallista elementtiä mukana, että käännöskirjallisuuden listoille tämä tuskin yltää toisin kuin monet Arto Paasilinnan teokset, joissa on universaalimpia teemoja esillä. Esimerkiksi Ranskassa Paasilinna on huippusuosittu.

Lehtinen yhdistelee taiten tosielämän tapahtumia fiktiiviseen kontekstiin. Hiukan samoilla jäljillä laskettelee Kalle Isokallio omissa veijariromaaneissaan, ja taidokkaasti aina talouden ja politiikan ristiaallokossa, mutta Isokallio ei yllä huumorin vivahteissa ja tasoissa Lehtisen tasolle. Lehtisen rautainen yleissivistys tuo kerrontaan useita tasoja. 

Selkeiden vitsien ja satiiristen piikkien lukumäärä on romaanissa muutaman sadan luokkaa vähintään, sillä liki jokaiselle sivulle niitä tuntuu mahtuvan yksi sun toinenkin. Väistämättä käy mielessä, että Lehtinen kerää ylös matkan varrelta kuulemiaan sukkeluuksiaan oman luovuutensa lisäksi ja ymppää niitä sopiviin viitekehyksiin. 

Tästä on huumorin keräilystä on pieni viitekin, sillä yksi Lehtisen teoksista on kaskukirja nimeltä  Hyvin menee, herrat nauraa (ilman tekijänimeä). Ja Lehtinen on myös avoimesti myöntänyt, että kirjailijat ovat perusluonteeltaan varkaita, joten moinen lainattu luovuus ei yllättäisi, koska sitä käyttävät kaikki kynäniekat jossain määrin.

Pieni varoituksen sana kuitenkin näin ensi alkuun. Lehtisen huumori on täysin jotain muuta kuin vaikkapa supersuositun Juha Vuorisen suoranuottinen Juoppohullun päiväkirja -huumori. Mikäli yleissivistys on jäänyt CM:n ilmoituksiin ja Fingerporiin paperimediasta ja netissäkin kuluvat viihdepuolen jutut enimmäkseen, saattaa mennä yksi sun toinenkin lohkaisu ohitse.

Mutta yksi hyvä pelastuskeino ei niin kultivoidulle lukijalle kuitenkin on. Kun joku vaisto sanoo, että tässä on joku piikki, mikä ei aukea, ota avuksi vanha kunnon Google ja googleta avainsanoja. 

Silloin oivallat, että miksi Jean Sibeliusta katsottiin karsaasti, kun oli esiintynyt mallina Gallen-Kallelan maalauksessa Symposiom ja miksi kuhat ja Ilmari Kianto kutivat kilpaa Kiantajärvellä.

Wikipedia-artikkelit riittävät jo normaalilla huumorintajulla varustetuille.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa